maanantai 26. joulukuuta 2011

Pätevän kannattaa mokailla




Helmreich & co. (1970) tutkivat, miten yksilön status ja suosio vaikuttivat siihen, miten hänen kömmähdystään arvioitiin. Jos arvioitava ihminen oli pätevä, nolo kömmähdys lisäsi hänen suosiotaan. Epäpätevän esiintyjän kohdalla kömmähdys ei juuri vaikuttanut.  
 
Tulos kuitenkin riippui arvioitsijan itsetunnosta. Tavallisella itsetunnolla varustetut pitivät pätevästä enemmän, kun hän epäonnistui. Tavanomaista huonommalla tai paremmalla itsetunnolla varustetut pitivät eniten pätevästä, joka ei epäonnistunut.

Tuloksen voi tulkita näin: Jos ihmisen status on alhainen, eikä häntä pidetä erityisen pätevänä, kömmähdykset eivät ainakaan paranna hänen asemaansa. Pikemminkin ne antavat ihmisille lisäsyitä pitää ihmistä epäpätevänä. Jos taas yksilön status on korkea ja hän on pätevän maineessa, hänen kannattaa antaa virheidensä näkyä. Ne tekevät hänestä inhimillisemmän.

Oletteko havainneet arjessa tätä ilmiötä: voiko samanlainen kömmähdys nostaa toisen suosiota ja laskea toisen? Vaikuttavatko statuksen lisäksi ikä tai sukupuoli arvioihin? Entä miksi itsetunnoltaan sekä erityisen vahvat että erityisen heikot, eivät pehmene pätevän tekemistä virheistä?
 

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kuinka paljon on liikaa?

Kuuluisa väkivaltatutkija Andersson väittää, että tunti päivässä, joka päivä väkivavaltaisia pelejä on liikaa. Turmeleeko enempi pelaaminen kenet tahansa? Ei tietenkään. Eivät kaikki tupakoitsijatkaan kuole keuhkosyöpään, eikä se tarkoita, että tupakka olisi vaaratonta.  Ketjupolttajien riski on todistetusti suurempi kuin muiden.

Mitäpä jos joku tekisi joka päivä läksyjä viisi tuntia? Kyllä minä siitäkin vähän huolestuisin. Jollei muuten, niin kuulostaisi siltä, että hänen elämänsä on kovin yksipuolista.

Mitä mieltä olette Anderssonin väitteestä, että tunti päivässä väkivaltapelejä on yläraja, jota ei säännöllisesti - pitäisi ylittää?

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kuka sinua muovaa?

Perinteisesti vanhempien ajatellaan olevan tärkein lasta muokkaava ja sosiaalistava taho. Judith Harris on kyseenalaistanut tuon väitteen kirjassaan "Kasvatuksen myytti". Hänen mukaansa ihmisen toiminta on aina tilannesidonnaista: Kotona opitut tavat eivät siirry sellaisenaan vertaisryhmiin tai työpaikalle. Ihmisillä on erikseen "kotiminä" ja "kaveriminä". Erityisesti teinit saattavat arvostaa kavereilta saadut kehut ja moitteet korkeammalle kuin vanhempien antaman palautteen.

Harrisin väitteet ovat jossakin määrin äärimmäisiä. Useinmiten kotikasvatus sentään vaikuttaa siihen, millaisissa ryhmissä nuori haluaa pyöriä. Vanhemmilta saatu rakkaus voi myös vahvistaa nuoren itsetuntoa niin, ettei hänen tarvitse epätoivoisesti miellyttää kavereitaan, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä niin kotona kuin muuallakin. Monet kasvattajat tunnistavat kuitenkin Harrisin tuskan. Jos lapsi kuuluu vaikkapa kouluvihamieliseen nuorisoryhmään, on vanhempien vaikea komentaa lastaan ahkerointiin. Tarve olla suosittu on usein varsin kova, ja vertaisryhmän tuomio voi tuntua musertavalta.

Mitä mieltä sinä olet? Kumpi vaikuttaa sinuun enemmän -vanhemmat vai ystävät? Tunnistatko asioita, joissa vanhempien ja ystävien vaikutus on ristiriidassa? Entä onko joitakin asioita, joissa vanhemmat ovat tärkeämpiä ja toisia, joissa ystävät ovat tärkeämpiä? Onko sinulla erikseen kaveri- ja kotiminä?

tiistai 22. marraskuuta 2011

Laitetaanko tasan?




Toinen koehenkilöistä saa päättää, miten palkka jaetaan. Toisen täytyy hyväksyä tai hylätä tarjous. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan ei saa mitään.

Suurin osa ehdottaa, että palkkio laitetaan puoliksi ja ehdotus luonnollisesti hyväksytään. Hyväksyntää ei tule, jos jakaja käy ahneeksi ja ehdottaa vaikkapa 100 euron jakamista tyyliin: 60 euroa minulle, 40 sinulle tai jopa 95 Euroa minulle ja 5 euroa sinulle. Puhtaasti järjellä ajatellen jopa viiden euron tarjous kannattaisi hyväksyä. Viisi euroa on rahaa sekin, neljästäkymmenestä eurosta puhumattakaan. Käytännössä ahneet ehdotukset yleensä torjutaan.

Miksi näin on? Miksi ihmisen mieluummin häviävät 40 euroa kuin antavat toisen voittaa epäreilusti 60 euroa?

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Paljonko rikollisena tienaa?

Vielä yksi viittaus Baumeisteriin (2001,109): Hänen mukaansa ryöstäjien keskiansio Yhdysvalloissa on alle 50 dollaria per ryöstö. Murroissa ansio nousee lähelle 100 dollaria. Pankkiryöstäjien keskiansio on 2664 dollaria per ryöstö. Organisoidun rikollisuuden parissa summat kasvavat huomattavasti, mutta niin kasvavat riskitkin: surmatuksi tulemisen ja vankilaan joutumisen vaara. Valitettavasti en löytänyt helpolla suomalaisia tilastoja, mutta luulen, etteivät kotoiset konnamme paljoa paremmin pärjää.

Arielyn (2009, 195) mukaan vuonna 2004 ryöstöt maksoivat Yhdysvaltain yhteiskunnalle 525 miljoonaa dollaria. Työntekijöiden varkaudet omilta työnantajiltaan (käytetään työnantajan kännykkää omien asioiden hoitoon ilman lupaa yms.) maksoivat työnantajille 600 miljardia.

Yllättävätkö luvut? Olisitko odottanut rikollisten tienaavaan paremmin? Jos olisit, niin mistä moinen mielikuva on syntynyt? Entä miksi työnantajalta pihistäminen/varastaminen on yleistä?

Lähteet: Baumeister, Roy ( 2001) Evil - inside human violence and cruelty.
Ariely, Dan (2009) Predictably irrational.



keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kun maailmanloppu ei tulekaan

Uskonnollisen lahkon jäsenet odottavat maailmanlopun tulevan. He myyvät omaisuutensa, jättävät työnsä ja menevät vuorenhuipulle odottamaan. Ennustettu hetki menee ohi, eikä mitään tapahdu. Muuttavatko lahkolaiset mieltään, toteavat erehtyneensä ja palaavat noloina anelemaan työtään takaisin?

Asiaa on tutkittukin. Yksi tyypillisimmistä ratkaisuista on ajatella: "Hienoa, suuri uskomme ja uhrautumisemme siirsi maailmanloppua, olemme sankareita!" Mitä enemmän yksilö on uhrannut - rahaa, parisuhteen... - sen vaikeampi hänen on myöntää erehtyneensä, sen suurempi on kognitiivinen dissonanssi. Tekoaan ei voi jälkikäteen tehdä tekemättömiksi, mutta tulkintoja on helppo muovata mieleisikseen.

Ilmiö ei rajoitu uskonlahkoihin. Monissa yhdistyksissä, sisäoppilaitoksissa yms. on monimutkaisia nöyryytysrituaaleja, jotka pitää kestää, että kuuluisi porukkaan. Moiset rituaalit läpikäynyt haluaa ajatella, että hän kuuluu suuremmoiseen etuoikeutettuun joukkoon. Muutenhan hän olisi kärsinyt turhaan. Kognitiivinen dissonanssi jälleen.

Ilmiö ei rajoitu ryhmiin. Jos äänestät vaaleissa vasemmistoa, luultavasti luet vasemmistohenkisesti kirjoittavien toimittajien juttuja. Jos taas äänestät oikeistoa, luet oikeistolaisia kirjoituksia. Mitä enemmän olet laittanut peliin - esim. ilmoittanut julkisesti äänestäväsi jotakuta ehdokasta - sen haluttomampi olet etsimään kriittistä tietoa hänestä. Arvaatte jo - kognitiivinen dissonanssi.

Galileo Galilein väitetään sanoneen seuraavaa:
"Emme yritä todistaa, että olen oikeassa.
Yritämme todistaa, että olen väärässä.
Jos emme onnistu, olen ehkä oikeassa."

Hän on yksi sankareistani.



maanantai 14. marraskuuta 2011

Loukkausten nieleminen kannattaa

Pekka kertoo vitsin Jaskan kustannuksella. Jaska suuttuu ja loukkaa Pekkaa niin ilkeästi kuin osaa. Pekka vastaa, ja tilanne kärjistyy nopeasti käsirysyksi. Myöhemmin Jaska syyttää Pekkaa, tämähän aloitti. Pekka kertoi mielestään vain vitsin, vihamielisyyydet aloitti Jaska.

Viittaan vielä kerran väkivallantutkija Baumeisteriin. Hänen mukaansa vihamielisen käytöksen taustalla on usein uhattu tai haavoittuva itsetunto. Kaikki on hyvin, jos ihmisellä on hyvä itsetunto, jota suurin osa ihmisistä vahvistaa. Tällaisen ihmisen on helppo kestää yksittäiset arvostelijat. Sen sijaan yhdistelmä korkea itsetunto ja alhainen status, johtaa helposti aggressioon. Moni väkivallantekijä arvostaa itseään varsin korkealle - he ovat "kingejä" tms. Ympäristön mielestä he kuitenkin ovat usein vain outoja, epäilyttäviä tai hankalia. Ristiriita yksilöpsykologisen korkean itsetunnon ja sosiaalipsykologisen matalan statuksen välillä johtaa kriisiin. Ihminen, jonka itserakkautta on usein ja syvästi loukattu, on kuin haavoitettu karhu.

En ole itse koskaan sortunut väkivaltaan (ellei lapsuuden painiotteiluita veljen kanssa lasketa), mutta olen kyllä puhunut harkitsemattomia, jopa ilkeyksiä. Omasta mielestäni olen vain antanut sanan sanasta, puolustautunut. Mutta niin on luultavasti vastapuolikin omasta mielestään. Hämmentävää.

On epäilemättä tilanteita, joissa on tarpeen vastata riidanhaasteeseen tiukasti ja jämäkästi eikä toisen posken kääntäminen taida toimia patenttiratkaisuna joka tilanteessa. On kuitenkin terveellistä oppia epäilemään omaa pyhää vihaansa. Vihan nielemisessä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Viisaampi väistää, sanoo vanha kansanviisauskin. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun keksii kertakaikkisen nasevan vastavedon toisen tölväisylle...

Otapa kantaa, onko tilanteita, joissa loukkauksen nieleminen ei olisi rakentavaa? Entä onko tilanteita, joissa loukkauksen nielijä on ansaitun ihailun sijasta saanut kokea pilkkaa?


torstai 10. marraskuuta 2011

Saako rahalla hyvän työntekijän?

Dan Ariely (2009) tutki, miten palkanlisät ja bonukset vaikuttavat ihmisten suorituskykyyn. Tutkittavien piti tehdä muistia, keskittymiskykyä ja oivaltamista vaativia tehtäviä. Jos he menestyivät tehtävissä hyvin, he saivat rahallisen korvauksen. Osalle tutkivista oli tarjolla suuria, toisille keskivertoisia ja kolmansille pieniä palkkioita. Vaikuttiko palkkio tuloksiin? Kyllä, mutta eri tavalla kuin väline-ehdollistumiseen uskova voisi odottaa: Pienen ja keskisuuren palkkion ryhmät pärjäsivät yhtä hyvin. Sen sijaan tutkittavat, joille oli tarjolla huomattavan iso palkkio, menestyivät joka tehtävässä muita huonommin.




Tutkimusten perusteella näyttäisi siltä, että työnantaja voi suurella palkalla houkutella hyviä työntekijöitä töihin, mutta suuret palkanlisät eivät näytä lisäävän työtehoa. Tosin suuren lisäpalkan maksaminen voi lisätä työtehoa mekaanisessa, puhtaasti ahkeruuteen liittyvässä työssä kuten lapioimisessa. Sen sijaan luovassa ajattelua ja ongelmanratkaisua vaativissa tehtävässä liian suuret  tulospalkkiot saattavat olla suorastaan haitallisia.


Pohdi: Miten selität Arielyn saaman tuloksen? Miksi suuret palkkiot häiritsivät tutkittavien kykyä tehdä tehtäviä? Entä pitäisikö työpaikkojen palkitsemisjärjestelmiä muuttaa, jos muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia kuin Ariely?

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Mä oon siis niin uhri

Kaksi vanhaa tätiä kiistelivät kiihkeästi siitä, kumpi on sairaampi. Logiikka meni niin, että kipeämmällä on suurempi oikeus myötätuntoon ja muiden apuun.

Totean aluksi itsestäänselvyyden: sairaiden ihmisten sekä vääryyksien ja väkivallan uhrien kuuluu saada myötätuntoa ja apua. Uhriutuminen ja uhrin identiteetti ovat kuitenkin monille loukko, johon he jäävät kiinni. Osa väärintekijöistä väistelee vastuutaan tekeytymällä uhreiksi. Osa oikeista uhreista  tykästyy liikaa saamaansa myötätuntoon, eivätkä he edes yritä parantaa asemiaan.

Julkisesta keskustelusta katoaa usein kaikki mielekkyys, kun eri ryhmät alkavat kiistellä siitä, kuka on eniten uhri. Uhrin rooli korvaa argumentit. Väittely menee tällöin asiasisällön tasolla näin: "teidän täytyy olla kanssani samaa mieltä, koska mä oon niin uhri ja jos olette eri mieltä kanssani, olette pahoja ihmisiä, jotka lyö lyötyjä". "Niin niin, mutta minä olen vielä enemmän uhri, joten teidän täytyy olla minun kanssani samaa mieltä..."

Väkivallan tutkija Baumeister puhuu "puhtaan pahan myytin" kohdalla myös uhrin roolista. Viihde-elokuvissa ja sensaatiolehdissä paha on täysin sadistinen ja uhri on täysin viaton. Tällaisessa asetelmassa tunnemme luonnollisesti suurta myötätuntoa uhria kohtaan ja vihaa pahista kohtaan. Koemme itsemme yleviksi ja hyviksi, mutta...

Oikeassa elämässä uhreiksi joutuu aika usein ihmisiä, jotka ovat tehneet asioita väärin tai ainakin kyseenalaisesti. Esimerkiksi stripparit ja prostituoidut joutuvat usein raiskatuiksi. Kännissä suutaan soittavat taas usein joutuvat katuväkivallan uhreiksi. Prostituoitu tai "känniääliö" eivät uhreina herätä suurta myötätunnon aaltoa. He ovat kuitenkin varsin tyypillisiä uhreja. Jos haluamme oikeasti olla jaloja ja parantaa maailmaa, meidän pitää puolustaa kaikkia uhreja, ei vain söpöjä ja herttaisia.

Otapa kantaa: Muistatko tapauksia, joissa ihmiset ovat kilpailleet siitä, kenellä on asiat kaikkein kurjimmin? Mikä on ollut motiivi? Tai tunnistatko väittelyitä, joissa kilpailu uhrin roolista on korvannut argumentit? Entä tunnistatko tapauksia, joissa oikea uhri ei saa myötätuntoa ja apua, koska ei ole kyllin sympaattinen tai viaton.


tiistai 8. marraskuuta 2011

Hitler oopperassa


Hitler oli tunnetusti oopperan ystävä. Kerta toisensa jälkeen hän uppoutui seuraamaan Wagnerin oopperoita, joissa hyvä voittaa pahan. Suurella todennäköisyydellä Hitler - yksi maailman suurimmista pahiksista - samaistui hyviksiin.

Kuuluisa väkivallan tutkija Roy F. Baumeister puhuu puhtaan pahan myytistä (the myth of pure evil). Viihde-elokuvissa pahuutta edustaa konna, joka on usein läpeensä paha. Sadisti, joka nauttii kivun ja tuskan tuottamisesta täysin viattomille ulkopuolisille. Tällainen kertomus pahuudesta viehättää ihmisiä, sen avulla voi myydä elokuvia ja sensaatiolehtiä.

Tosielämän pahuus on Baumeisterin mukaan kovin toisenlaista. Uhrin kärsimyksistä nauttivia sadistejakin tosin on, mutta hyvin vähän, amerikkalaisissa tutkimuksissa 6 % väkivaltarikollisista. Valtaosa väkivallasta on siis muiden kuin sadistien tekemää. Empatikyvyltään heikot (esim. narsistit ja sosiopaatit) tekevät verraten paljon väkivaltarikoksia, mutta myös tavalliset, empatiaan kykenevät ihmiset, voivat tehdä kamalia asioita. Valitettavasti ihmisillä näyttää olevan kyky kytkeä empatia pois päältä tai rajata kokonaisia ihmisryhmiä empatian ulkopuolelle. Väitetään, että Hitler oli eläinrakas kasvissyöjä. Silti hän pystyi suhtautumaan kylmästi esimerkiksi juutalaisten kärsimyksiin. "Pahisten" kärsimyksistä ei ole tapana piitata.

Väitän, että "voiman pimeälle puolelle" astutaan tosielämässä useinmiten kytkemällä empatia pois päältä. Tavallisesti tämä tehdään niin, että jokin ulkoryhmä määritellään vihattaviksi, ali-ihmisiksi. Mahdollisia vastakkainasetteluja on paljon: vanhoilliset ja liberaalit sortuvat usein vihaamaan toisiaan estoitta, samoin köyhät ja rikkaat, eri rotujen ja uskontojen edustajat. Jopa väärä muotityyli voi riittää perusteeksi vihalle. Eräs opiskelija sanoi kerran: Kaikkia muita siedän paitsi niitä, jotka käärivät sukat punttiensa päälle. Yritin löytää hänen ilmeestään vihjettä, että kyse olisi leikistä. En löytänyt.

Otapa kantaa: Miksi elokuvien ja keltaisen lehdistön luoma kuva väkivaltarikoksista on kovin toisenlainen kuin rikostilastojen? Minkälaisiin rikoksiin kiinnitetään valtavasti huomiota, millaisia ohitetaan?

 

Lähteenä: Baumeister (2001) Evil - Inside Human Violence and Cruelty.




maanantai 7. marraskuuta 2011

Voiko tietämättään olla homokammoinen?

Asenne on tunneväritteinen suhtautumistapa johonkin asiaan. Asenteet eivät ole kokonaan tahdonalaisia: rasisti tai homofoobikko ei voi yksinkertaisella päätöksellä heti muuttaa asennettaan, vaikka tahtoisikin. Asenteessa on mukana tunnelataus, jonka muuttaminen ottaa oman aikansa.

Mutta voiko ihmisellä olla asenteita, joiden olemassaolostakaan hän ei ole täysin tietoinen? Kasvava joukko tutkijoita vastaa tähän kysymykseen "kyllä". Automatisoituneita asenteita voidaan tutkia reaktioaikatestillä: Tietokoneen ruudulle ilmestyy esimerkiksi kuvia vanhoista tai nuorista ihmisistä sekä hyviin tai pahoihin asioihin liittyviä sanoja. Ensimmäisessä vaiheessa sinun pitää painaa mahdollisimman nopeasti e –näppäintä, jos näytöllä on nuori ihminen tai hyviin asioihin liittyvä sana. Vastaavasti, jos kuvassa on vanha ihminen tai pahoihin asioihin liittyvä sana, sinun pitää painaa i –näppäintä. Toisessa erässä hyvät sanat ja vanhukset ovat e-näppäimellä nuorten ihmisten ja pahojen asioiden ollessa i-näppäimellä. Jos suhtaudut vanhuksiin kielteisesti, olet hitaampi ja teet enemmän virheitä, kun vanhukset ja hyvät asiat ovat samalla puolella. Jos haluat testata omia automatisoituneita asenteitasi, niin se onnistuu oheisessa osoitteessa (huom. kyse on reaktioaikatestistä, joten e:tä ja i:tä pitää painaa mahdollisimman nopeasti):
https://implicit.harvard.edu/implicit/demo/selectatest.html

Tutkimuksissa on havaittu, että reaktioaikamittarilla saadut asenteet ennustavat käyttäytymistä paremmin kuin tietoiset asenteet: Jos reaktioaikatesti paljastaa yksilöllä olevan kielteinen asenne vaikkapa homoseksuaaleja kohtaan, tämä ennustaa esim. sitä, että henkilö pitää normaalia pidempää välimatkaa homoseksuaaliin tämän kohdatessaan. Tai sanattomassa viestinnässä havaitaan monenmoisia muita tukaluudesta ja viihtymättömyydestä kertovia merkkejä. Tietoiset asenteet ennustavat vaikutuksia huonommin.

Onko rasisti siis tuomittu pysymään rasistina ja homofoobikko homokammoisena? Ei. Automatisoituneita asenteita ei voi muuttaa suoralla tahdonpäätöksellä, mutta kokemukset muuttavat niitä. Tasavertaiset ja ystävälliset kohtaamiset epäluulon kohteiden kanssa liennyttävät automatisoituneita asenteita. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta. Noin 20 vuotta sitten eräs hyvä ystäväni kertoi olevansa homo. Tietoisten asenteiden tasolla asian olisi pitänyt olla minulle arkinen ja neutraali: minulla ei ollut tuolloin, eikä ole nytkään mitään homoja vastaan. Siitä huolimatta niskalihakseni kiristyivät, pulssini ja verenpaineeni kohosivat tiedon saadessani. Tarvitsin noin viikon tottumisajan ajatukseen. Sen jälkeen rauhoituin. Jos automatisoituneet asenteeni eivät olisi muuttuneet, olisi ollut vaikea jatkaa ystävyyttä – miten olla ystävä, jos ei voi olla luontevasti toisen seurassa.

Otapa kantaa: oletko joutunut itse tai huomannut jonkun toisen joutuvan tilanteeseen, jossa haluaisi asennoitua hyvin, mutta sanaton viestintä paljastaa, ettei se oikein onnistu. Ei ainakaan heti. Entä oletko huomannut, että asenteet muuttuvat sopivien ihmissuhteiden ansiosta?



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Voiko ajatuksia lukea?

Kerran eräs opiskelija pyysi minua opettamaan, miten toisten ajatuksia luetaan. Varsinainen ajatustenluku on onneksi mahdotonta. Opiskelemalla sanatonta viestintää, voi kuitenkin oppia näkemään enemmän kuin keskivertokansalainen.  Paul Ekman on ottanut elämäntehtäväkseen tutkia ihmisten ilmeitä. Hän on kartoittanut kasvojen ilmelihakset, joiden avulla ilmeet tuotetaan. Tutkimuksissa on paljastunut mm. , että aidon ilon ilme syntyy eri lihaksilla kuin teeskennellyn. On myös vaikea matkia tietoisesti aitojen ilmeiden kestoa – teeskennelty hymy on helposti joko liian hätäinen tai liian pitkä. Aitoja tunteita heijastelevat erityisen luotettavasti ns. mikroilmeet, jotka käyvät kasvoilla niin nopeasti, ettei niitä ole helppo paljain silmin edes nähdä.

Suomenkin televisiossa pyörivä ”Paljastavat valheet” sarja rakentuu perusideoiltaan Paul Ekmanin työlle. Kyse on kuitenkin viihteestä. Siinä missä tosielämän poliisit etsivät esim. mikroilmeitä hidastetuista videokuvista, paljastavien valheiden sankaripsykologit näkevät totuuden toisten ajatuksista koko ajan ”online” ja tietysti erehtymättä. Ihailen Paul Ekmanin elämäntyötä, mutta ”paljastavista valheista” jää kiusaantunut olo. Sarjan tekijät ovat jääneet kiinni lapsuutensa suuruusfantasioihin.

Pidän enemmän Derren Brownin tavasta havainnollistaa (ja karnevalisoida) Ekmanin ja muiden viestinnän tutkijoiden tuloksia. Derren Brown ei sovella tuloksia mekaanisesti, vaan huomioi kohteidensa yksilölliset erot ja tilannetekijät. Mikä parasta, hän myöntää toisinaan myös epäonnistuvansa. Oheisessa linkissä Derren Brown esittelee ”ajatuksenluku” taitojaan. Yritä keksiä, millä eri konsteilla hän temppunsa tekee.

http://www.youtube.com/watch?v=Gi2cvop3vbM
Pohdi myös mitä etuja ihmiselle on, jos hän oppii näkemään muiden sanattomasta viestinnästä näiden todelliset tunteet. Entä voisiko moisesta taidosta olla haittaakin?

tiistai 1. marraskuuta 2011

Sankarillinen jengipetturi

Historiasta kiinnostunut nuorehko amerikkalainen mies on sotilaspoliisina Irakissa. Hän haluaa mukaansa kuvia historiallisesti tärkeistä paikoista ja pyytää niitä kavereiltaan. Hän saa kaksi cd:tä. Toisessa on tyypillisiä turistikuvia, toisessa on kuvia, joissa amerikkalaiset sotilaspoliisit kiduttavat ja häpäisevät irakilaisia vankeja. Hänen pitää päättää, mitä tehdä. Moraalisesti vastaus on selvä – kuvat ovat todisteita selkeistä rikoksista, kidutuksesta, ne pitää toimittaa eteenpäin ja saattaa syylliset tilille. Kysymys ei silti ole pelkästään yksilön moraalista.


Voiko hän pettää kaverinsa, nuo joiden varassa hänen omakin henkensä saattaa tiukan paikan tullen olla? Voiko hän pettää kaveriensa luottamuksen, jota he uskallettuja kuvia antaessaan hänelle osoittivat?  Voiko hän asettua vihollisen, ulkoryhmän puolelle omia vastaan? Onko kuvien paljastaminen epäisänmaallista? Johtaako se vastaiskuihin, jotka vaativat amerikkalaisuhreja? Entä mikä hän ylipäätään luulee olevansa antaessaan ilmi itseään kokeneempia, jopa palkittuja sotilaita? Mikä on hänen asemansa armeijassa, jos hän paljastaa kuvat?


Ryhmäpsykologian kaikki keskeiset voimat vaikuttavat siihen suuntaan, ettei nuori sotilas nosta asiasta meteliä. Tiiviin – toistensa hengestä vastaavan – sotilasryhmän julkilausumattomat normit kieltävät asiasta kantelun – samoja kuvia on kymmenillä muillakin, eivätkä he tee mitään. Rivisotilaan rooliin ei kuulu asiasta kantelu. Hänellä on verraten alhainen status, eli hänen asemansa ryhmässä ei ole erityisen vahva. Lisäksi hän kuvat paljastaessaan asettuisi ulkoryhmän, heikäläisten puolelle.


Sotilaspoliisi kuitenkin jättää kuvat viranomaisille, asiasta käynnistyy tutkinta. Amnesty ja Yhdysvaltain ihailtavan kriittinen media saavat vihiä asiasta.  Paljastuksen tehnyt sotilaspoliisikin saa osansa julkisuudesta. Kotiin palattuaan hän kohtaa niin syvää vihaa kotipaikkakunnallaan, että joutuu muuttamaan vaimoineen toiseen osavaltioon. Toisaalta Yhdysvaltain hallinto myöntää sotilaan ansiot, ja hän saa urhoollisuusmitalin.


Bargh ja Ferguson (2000) tutkivat normien rikkomisen vaikutusta ihmisiin. Ihmisille näytettiin oman ryhmän suosimiseen liittyviä sanoja, kuten ”jengipetturi”. Tämän jälkeen tutkittavien piti tehdä valintoja, joissa he joko olivat tasapuolisia tai suosivat omaa ryhmäänsä. Koehenkilöt saattoivat vastustaa normia ja olla tasapuolisia, vaikka heitä oli kannustettu suosimaan omaa ryhmäänsä. Mitä enemmän heitä oli altistettu oman ryhmän suosimisen normille, sen tyytymättömämpiä he kuitenkin olivat itseensä, jos seurasivat omantuntonsa ääntä ja olivat tasapuolisia. Hinta puhtaasta omastatunnosta oli alentunut itsetunto.


Sotilaspoliisi, joka paljasti kidutuksen ja asettui puolustamaan ulkoryhmän oikeuksia, on tottavieköön urhoollisuusmitalinsa ansainnut.


Otapa kantaa: Onko sinun kokemustesi mukaan  ”jengipetturuus” tyypillisemmin oman edun tavoittelua jopa parhaiden kaverien kustannuksella, vai sankarillista itsenäisyyttä ryhmäpaineesta? Vai jotakin ihan muuta?


 Tämän kirjoituksen lähteenä on palkittu dokumentti nimeltä: Ghosts of Abu Ghraib

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sosiaalinen media etsii itseään

Sosiaalinen media on mielenkiintoinen ja innostava ilmiö: Wikipedia on oikeasti aika hyvä tietosanakirja, osin Facebookin avulla käynnistyi ns. arabikevät, jossa hirmuhallintoja kaadettiin urakalla. Kehujen listaa voisi jatkaakin, mutta sisäinen setäni vaatii minua huolestumaan.

Olen nimittäin kuullut monien käyttävän sosiaalista mediaa omaan terveyteensä ja lääkitykseensä liittyvissä kysymyksissä. Ajatuksena on, että lääkäreillä on lääkkeiden vaikutuksesta ”vain kirjatietoa”. Lääkkeiden käyttäjillä taas on omakohtaista kokemusta lääkkeen tehosta, ja siksi heiltä saisi luotettavampaa tietoa. Tällainen järkeily ei ole aivan ongelmatonta, ja se on ikävällä tavalla tiedevihamielistä.

Kuvitellaan, että lääke X on tutkimuksissa havaittu erittäin tehokkaaksi ja sivuvaikutuksiltaankin vähäiseksi. Sanotaan, että ikäviä sivuvaikutuksia tulisi vain prosentille käyttäjistä. Koska kyseinen lääke on hyvä, lääkärit määräävät sitä paljon. Kuvitellaan, että sitä käyttäisi 10 000 suomalaista joka vuosi.  Esimerkkihenkilömme kuitenkin on huolissaan mahdollisista sivuvaikutuksista ja päättää kysellä netissä käyttäjien kokemuksia lääkkeestä.  Keneltä hän luultavimmin saa vastauksia?  Niiltä tuhansilta, joiden kohdalla lääke toimii, vaiko niiltä sadalta, jotka ovat vihaisia, koska lääke ei heidän kohdallaan toiminutkaan?  Pahoin pelkään, että vastauksia tulee eniten jälkimmäisiltä. Ihan mahdotonta ei ole sekään, että vastauksia tulee kilpailevan lääkefirman työntekijöiltä.

Asiaa sotkee vielä entisestään nosebo-ilmiö. Jos ihminen lukee eläviä kuvauksia sivuvaikutuksista, hän alkaa odottaa itsekin kärsivänsä niistä. Toisinaan kuvittelu toteuttaa itsensä. Tutkimuksissa ihmiset ovat saaneet ikäviä sivuvaikutuksia nautittuaan lääkkeeksi luulemansa jauhotabletin. Sosiaalinen media voi pahimmillaan pilata hyvän lääkkeen maineen lietsomalla tehokkaasti noseboa.

Sosiaalinen media on villi työkalu. Se sopii loistavasti asioiden pohtimiseen ja mielipiteiden vaihtoon. Tieteellistä tutkimusta se ei voi korvata.

Otapa kantaa. Mihin asioihin sosiaalinen media (wikipedia, blogit, facebook yms.) sopivat ja mihin eivät? Millaisia esimerkkejä tiedät sosiaalisen median menestystarinoista tai sosiaalisen median väärinkäytöstä?


torstai 20. lokakuuta 2011

Luovatko uskonnot kulttuurieroja?

Kirjastot ja kirjakaupat ovat pullollaan kirjoja, joissa kuvataan naisten surkeaa asemaan islamilaisessa maailmassa. Syntyy vaikutelma, että kristinusko tuottaa naisten tasa-arvoa ja islam epätasa-arvoa. Totuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen.
Samasta uskonnosta on lähes aina monta eri versiota. Historiassa on useitakin ajanjaksoja, jolloin naisen oli onnellisempaa syntyä muslimiksi kuin kristityksi. Tosin myönnettäköön, että vertailu on vaikeaa. Islamissa on sen alkuvuosista lähtien sallittu moniavioisuus miehille, mikä on pysyvä ja ilmeinen tasa-arvo-ongelma. Toisaalta islamilaisessa maailmassa naisella on Muhammedin ajoista (n. 600 jKr) alkaen ollut jonkinmoinen oikeus päättää omista rahoistaan ja periä omaisuutta. Suomessa säädettiin vastaava laki vasta noin 1890. 

Väitän, että uskontojen sisällä on suuremmat erot kuin niiden välillä. Kaikissa uskonnoissa on omat liberaalinsa ja vanhoillisensa, useimmissa uskonnoissa on myös omat militanttinsa. Ehkä meidän pitääkin kääntää otsikon väite ylösalaisin: Kulttuurierot muovaavat uskontoja.

Tarkemmin sanoen samat sosiologiset ja yhteiskunnalliset tekijät, jotka luovat muitakin kulttuurieroja, muokkaavat myös uskontoja: Vapaamielinen muslimiäiti pudistelee päätään, kun hänen koulutettu ja maailmaanähnyt tyttärensä haluaa verhota päänsä huiviin - osa nykyajan musliminuorisosta kapinoi uskonnollisuudella. Tai ehkä he etsivät islamilaista identiteettiä vaihtoehdoksi länsimaiselle elämäntavalle. Jokainen huivia käyttävä musliminainen ei siis ole sorron uhri. 


Tosiasia kuitenkin on, että naisia sorretaan ja jopa surmataan islamiin vedoten. Sosiologinen kysymys on, mitkä tekijät 1900 -luvun lopulla ja 2000 -luvun alussa ovat voimistaneet takapajuisia tulkintoja islamista. Mitään yhtä selitystä ei löydy. Afganistanin vuoristoseuduilla tärkeimmät selitykset saattavat olla niinkin yksinkertaisia kuin köyhyys ja tietämättömyys. Öljyrahat taas ovat herättäneet joissakin muslimeissa henkiin haaveen islamilaisesta suurvallasta. Näiden ihmisten islamintulkintaa ei aina ohjaa niin paljon koraani kuin tarve tehdä pesäeroa maallistuneisiin länsimaihin. Israelin valtion perustaminen ja lännen politiikka taas on katkeroittanut toisia. Joissakin muslimaissa on julman itsevaltainen hallinto, jonka vastavoimana on lähinnä vain militantit muslimit. Useita muitakin selityksiä on esitetty. 


Entä edistääkö kristinusko naisen asemaa? Kenties kyllä, kenties ei. Historiasta - ja paikoin nykyhetkestäkin -  löytyy esimerkkejä siitä, että kristinuskoa on käytetty perusteluna naisten sortamiseen. Joku voisi väittää, että naisen aseman parantumista on edesauttanut maallistuminen. Tai kenties koulutustason nousun tuottama liberaali uskonnollisuus voi edistää naisen asemaa missä tahansa uskonnossa. 


Sosiologisten vaikutusten tutkiminen on  valitettavasti kovin  vaikeaa. Siksi monet väitteistäni ovat varsin spekulatiivisia - tässä tekstissä on paljon "ehkä" -sanoja. 


Mitä mieltä sinä olet? Kumpi on tyypillisempää: a) uskonnot luovat kulttuurieroja, vai b) kulttuurierot muokkaavat uskontoja? 

torstai 13. lokakuuta 2011

Varo psykologian liikakäyttöä

Pikkuveli ja isoveli pelaavat shakkia, ja isoveli voittaa aina. Pikkuveli kiukuttelee häviön jälkeen kärttäen uusintaottelua. Kiusaantunut isoveli yrittää kieltäytyä, sillä hän tietää voittavansa jälleen, eikä hän haluaisi nöyryyttää pikkuveljeä lisää. Esimerkki näyttää suoraviivaisen yksilöpsykologiselta: pikkuveljellä on huono itsetunto, isollaveljellä hyvä.

Väärin. Emme tiedä veljesparin itsetunnosta vielä paljoakaan, emme varsinkaan isoveljen itsetunnosta. Hänen on voittajana helppoa olla suopea. Pintapuolinen vaikutelma itsetuntoeroista saattaisi kääntyä päälaelleen, jos pikkuveli joskus voittaisi shakkimatsin. Nyt isoveli hymyilisi väkinäisesti pikkuveljen vaikuttaessa tasapainoiselta. Jos pikkuveli vielä voittaisi monta ottelua putkeen, isoveli ehkä alkaisi vuorostaan kiukutella tai menettäisi halunsa pelata shakkia.Veljesten välillä ei ehkä olekaan merkittävää luonne-eroa, molemmat ovat huonoja häviäjiä mutta suopeita voittajia.

Luonne- ja tilannetekijöiden sekoittuminen tapahtui myös Humphreyn tutkimuksessa: Koehenkilöt jaettiin sattumanvaraisesti joko johtajan tai apulaisen rooliin. Kukin koehenkilö toimi saamiensa ohjeiden mukaan ja tilanne videoitiin. Ulkopuoliset arvioivat nauhalta koehenkilöiden lahjakkuutta. He tiesivät, että roolit oli jaettu arpomalla, mutta se tieto ei vaikuttanut. He pitivät johtajiksi arvottuja lahjakkaampina. Eikä oikeastaan ihme - johtajan roolissa oli helpompi loistaa kuin avustajan roolissa. Ihmeellisintä oli, että koehenkilöiden itsearviot noudattivat samaa kaavaa:johtajiksi määrätyt pitivät itseään muita lahjakkaampina ja apulaiseksi määrätyt vähättelivät itseään. Tutkittavat itsekin olivat sokeita roolin merkitykselle.

Attribuution perusvirhe tarkoittaa - erityisesti länsimaisten - ihmisten taipumusta selittää asioita aivan liikaa sisäisillä, yksilöön liittyvillä syillä. Vastaavasti tilannetekijöiden merkitystä aliarvioidaan.

Tuleeko mieleesi arjen esimerkkejä, joissa jostakusta on tehty epäreiluja luonneanalyyseja? Tai onko joku joutunut epäreilun vertailun kohteeksi tai rooliin, jossa on vaikea tehdä myönteistä vaikutusta? Myös vastaesimerkit ja vastaväitteet ovat tälle blogille tervetulleita.