Pätevän kannattaa mokailla

Helmreich & co. (1970) tutkivat, miten yksilön status ja suosio vaikuttivat siihen, miten hänen kömmähdystään arvioitiin. Jos arvioitava ihminen oli pätevä, nolo kömmähdys lisäsi hänen suosiotaan. Epäpätevän esiintyjän kohdalla kömmähdys ei juuri vaikuttanut.  
 
Tulos kuitenkin riippui arvioitsijan itsetunnosta. Tavallisella itsetunnolla varustetut pitivät pätevästä enemmän, kun hän epäonnistui. Tavanomaista huonommalla tai paremmalla itsetunnolla varustetut pitivät eniten pätevästä, joka ei epäonnistunut.

Tuloksen voi tulkita näin: Jos ihmisen status on alhainen, eikä häntä pidetä erityisen pätevänä, kömmähdykset eivät ainakaan paranna hänen asemaansa. Pikemminkin ne antavat ihmisille lisäsyitä pitää ihmistä epäpätevänä. Jos taas yksilön status on korkea ja hän on pätevän maineessa, hänen kannattaa antaa virheidensä näkyä. Ne tekevät hänestä inhimillisemmän.

Oletteko havainneet arjessa tätä ilmiötä: voiko samanlainen kömmähdys nostaa toisen suosiota ja laskea toisen? Vaikuttavatko statuksen lisäksi ikä tai sukupuoli arvioihin? Entä miksi itsetunnoltaan sekä erityisen vahvat että erityisen heikot, eivät pehmene pätevän tekemistä virheistä?
 

Kuinka paljon on liikaa?

Kuuluisa väkivaltatutkija Andersson väittää, että tunti päivässä, joka päivä väkivavaltaisia pelejä on liikaa. Turmeleeko enempi pelaaminen kenet tahansa? Ei tietenkään. Eivät kaikki tupakoitsijatkaan kuole keuhkosyöpään, eikä se tarkoita, että tupakka olisi vaaratonta.  Ketjupolttajien riski on todistetusti suurempi kuin muiden.

Mitäpä jos joku tekisi joka päivä läksyjä viisi tuntia? Kyllä minä siitäkin vähän huolestuisin. Jollei muuten, niin kuulostaisi siltä, että hänen elämänsä on kovin yksipuolista.

Mitä mieltä olette Anderssonin väitteestä, että tunti päivässä väkivaltapelejä on yläraja, jota ei säännöllisesti - pitäisi ylittää?

Kuka sinua muovaa?

Perinteisesti vanhempien ajatellaan olevan tärkein lasta muokkaava ja sosiaalistava taho. Judith Harris on kyseenalaistanut tuon väitteen kirjassaan "Kasvatuksen myytti". Hänen mukaansa ihmisen toiminta on aina tilannesidonnaista: Kotona opitut tavat eivät siirry sellaisenaan vertaisryhmiin tai työpaikalle. Ihmisillä on erikseen "kotiminä" ja "kaveriminä". Erityisesti teinit saattavat arvostaa kavereilta saadut kehut ja moitteet korkeammalle kuin vanhempien antaman palautteen.

Harrisin väitteet ovat jossakin määrin äärimmäisiä. Useinmiten kotikasvatus sentään vaikuttaa siihen, millaisissa ryhmissä nuori haluaa pyöriä. Vanhemmilta saatu rakkaus voi myös vahvistaa nuoren itsetuntoa niin, ettei hänen tarvitse epätoivoisesti miellyttää kavereitaan, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä niin kotona kuin muuallakin. Monet kasvattajat tunnistavat kuitenkin Harrisin tuskan. Jos lapsi kuuluu vaikkapa kouluvihamieliseen nuorisoryhmään, on vanhempien vaikea komentaa lastaan ahkerointiin. Tarve olla suosittu on usein varsin kova, ja vertaisryhmän tuomio voi tuntua musertavalta.

Mitä mieltä sinä olet? Kumpi vaikuttaa sinuun enemmän -vanhemmat vai ystävät? Tunnistatko asioita, joissa vanhempien ja ystävien vaikutus on ristiriidassa? Entä onko joitakin asioita, joissa vanhemmat ovat tärkeämpiä ja toisia, joissa ystävät ovat tärkeämpiä? Onko sinulla erikseen kaveri- ja kotiminä?