Laitetaanko tasan?

Toinen koehenkilöistä saa päättää, miten palkka jaetaan. Toisen täytyy hyväksyä tai hylätä tarjous. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan ei saa mitään.

Suurin osa ehdottaa, että palkkio laitetaan puoliksi ja ehdotus luonnollisesti hyväksytään. Hyväksyntää ei tule, jos jakaja käy ahneeksi ja ehdottaa vaikkapa 100 euron jakamista tyyliin: 60 euroa minulle, 40 sinulle tai jopa 95 Euroa minulle ja 5 euroa sinulle. Puhtaasti järjellä ajatellen jopa viiden euron tarjous kannattaisi hyväksyä. Viisi euroa on rahaa sekin, neljästäkymmenestä eurosta puhumattakaan. Käytännössä ahneet ehdotukset yleensä torjutaan.

Miksi näin on? Miksi ihmisen mieluummin häviävät 40 euroa kuin antavat toisen voittaa epäreilusti 60 euroa?

Paljonko rikollisena tienaa?

Vielä yksi viittaus Baumeisteriin (2001,109): Hänen mukaansa ryöstäjien keskiansio Yhdysvalloissa on alle 50 dollaria per ryöstö. Murroissa ansio nousee lähelle 100 dollaria. Pankkiryöstäjien keskiansio on 2664 dollaria per ryöstö. Organisoidun rikollisuuden parissa summat kasvavat huomattavasti, mutta niin kasvavat riskitkin: surmatuksi tulemisen ja vankilaan joutumisen vaara. Valitettavasti en löytänyt helpolla suomalaisia tilastoja, mutta luulen, etteivät kotoiset konnamme paljoa paremmin pärjää.

Arielyn (2009, 195) mukaan vuonna 2004 ryöstöt maksoivat Yhdysvaltain yhteiskunnalle 525 miljoonaa dollaria. Työntekijöiden varkaudet omilta työnantajiltaan (käytetään työnantajan kännykkää omien asioiden hoitoon ilman lupaa yms.) maksoivat työnantajille 600 miljardia.

Yllättävätkö luvut? Olisitko odottanut rikollisten tienaavaan paremmin? Jos olisit, niin mistä moinen mielikuva on syntynyt? Entä miksi työnantajalta pihistäminen/varastaminen on yleistä?

Lähteet: Baumeister, Roy ( 2001) Evil - inside human violence and cruelty.
Ariely, Dan (2009) Predictably irrational.

Kun maailmanloppu ei tulekaan

Uskonnollisen lahkon jäsenet odottavat maailmanlopun tulevan. He myyvät omaisuutensa, jättävät työnsä ja menevät vuorenhuipulle odottamaan. Ennustettu hetki menee ohi, eikä mitään tapahdu. Muuttavatko lahkolaiset mieltään, toteavat erehtyneensä ja palaavat noloina anelemaan työtään takaisin?

Asiaa on tutkittukin. Yksi tyypillisimmistä ratkaisuista on ajatella: "Hienoa, suuri uskomme ja uhrautumisemme siirsi maailmanloppua, olemme sankareita!" Mitä enemmän yksilö on uhrannut - rahaa, parisuhteen... - sen vaikeampi hänen on myöntää erehtyneensä, sen suurempi on kognitiivinen dissonanssi. Tekoaan ei voi jälkikäteen tehdä tekemättömiksi, mutta tulkintoja on helppo muovata mieleisikseen.

Ilmiö ei rajoitu uskonlahkoihin. Monissa yhdistyksissä, sisäoppilaitoksissa yms. on monimutkaisia nöyryytysrituaaleja, jotka pitää kestää, että kuuluisi porukkaan. Moiset rituaalit läpikäynyt haluaa ajatella, että hän kuuluu suuremmoiseen etuoikeutettuun joukkoon. Muutenhan hän olisi kärsinyt turhaan. Kognitiivinen dissonanssi jälleen.

Ilmiö ei rajoitu ryhmiin. Jos äänestät vaaleissa vasemmistoa, luultavasti luet vasemmistohenkisesti kirjoittavien toimittajien juttuja. Jos taas äänestät oikeistoa, luet oikeistolaisia kirjoituksia. Mitä enemmän olet laittanut peliin - esim. ilmoittanut julkisesti äänestäväsi jotakuta ehdokasta - sen haluttomampi olet etsimään kriittistä tietoa hänestä. Arvaatte jo - kognitiivinen dissonanssi.

Galileo Galilein väitetään sanoneen seuraavaa:
"Emme yritä todistaa, että olen oikeassa.
Yritämme todistaa, että olen väärässä.
Jos emme onnistu, olen ehkä oikeassa."

Hän on yksi sankareistani.

Loukkausten nieleminen kannattaa

Pekka kertoo vitsin Jaskan kustannuksella. Jaska suuttuu ja loukkaa Pekkaa niin ilkeästi kuin osaa. Pekka vastaa, ja tilanne kärjistyy nopeasti käsirysyksi. Myöhemmin Jaska syyttää Pekkaa, tämähän aloitti. Pekka kertoi mielestään vain vitsin, vihamielisyyydet aloitti Jaska.

Viittaan vielä kerran väkivallantutkija Baumeisteriin. Hänen mukaansa vihamielisen käytöksen taustalla on usein uhattu tai haavoittuva itsetunto. Kaikki on hyvin, jos ihmisellä on hyvä itsetunto, jota suurin osa ihmisistä vahvistaa. Tällaisen ihmisen on helppo kestää yksittäiset arvostelijat. Sen sijaan yhdistelmä korkea itsetunto ja alhainen status, johtaa helposti aggressioon. Moni väkivallantekijä arvostaa itseään varsin korkealle - he ovat "kingejä" tms. Ympäristön mielestä he kuitenkin ovat usein vain outoja, epäilyttäviä tai hankalia. Ristiriita yksilöpsykologisen korkean itsetunnon ja sosiaalipsykologisen matalan statuksen välillä johtaa kriisiin. Ihminen, jonka itserakkautta on usein ja syvästi loukattu, on kuin haavoitettu karhu.

En ole itse koskaan sortunut väkivaltaan (ellei lapsuuden painiotteiluita veljen kanssa lasketa), mutta olen kyllä puhunut harkitsemattomia, jopa ilkeyksiä. Omasta mielestäni olen vain antanut sanan sanasta, puolustautunut. Mutta niin on luultavasti vastapuolikin omasta mielestään. Hämmentävää.

On epäilemättä tilanteita, joissa on tarpeen vastata riidanhaasteeseen tiukasti ja jämäkästi eikä toisen posken kääntäminen taida toimia patenttiratkaisuna joka tilanteessa. On kuitenkin terveellistä oppia epäilemään omaa pyhää vihaansa. Vihan nielemisessä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Viisaampi väistää, sanoo vanha kansanviisauskin. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun keksii kertakaikkisen nasevan vastavedon toisen tölväisylle...

Otapa kantaa, onko tilanteita, joissa loukkauksen nieleminen ei olisi rakentavaa? Entä onko tilanteita, joissa loukkauksen nielijä on ansaitun ihailun sijasta saanut kokea pilkkaa?

Saako rahalla hyvän työntekijän?

Dan Ariely (2009) tutki, miten palkanlisät ja bonukset vaikuttavat ihmisten suorituskykyyn. Tutkittavien piti tehdä muistia, keskittymiskykyä ja oivaltamista vaativia tehtäviä. Jos he menestyivät tehtävissä hyvin, he saivat rahallisen korvauksen. Osalle tutkivista oli tarjolla suuria, toisille keskivertoisia ja kolmansille pieniä palkkioita. Vaikuttiko palkkio tuloksiin? Kyllä, mutta eri tavalla kuin väline-ehdollistumiseen uskova voisi odottaa: Pienen ja keskisuuren palkkion ryhmät pärjäsivät yhtä hyvin. Sen sijaan tutkittavat, joille oli tarjolla huomattavan iso palkkio, menestyivät joka tehtävässä muita huonommin.

Tutkimusten perusteella näyttäisi siltä, että työnantaja voi suurella palkalla houkutella hyviä työntekijöitä töihin, mutta suuret palkanlisät eivät näytä lisäävän työtehoa. Tosin suuren lisäpalkan maksaminen voi lisätä työtehoa mekaanisessa, puhtaasti ahkeruuteen liittyvässä työssä kuten lapioimisessa. Sen sijaan luovassa ajattelua ja ongelmanratkaisua vaativissa tehtävässä liian suuret  tulospalkkiot saattavat olla suorastaan haitallisia.

Pohdi: Miten selität Arielyn saaman tuloksen? Miksi suuret palkkiot häiritsivät tutkittavien kykyä tehdä tehtäviä? Entä pitäisikö työpaikkojen palkitsemisjärjestelmiä muuttaa, jos muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia kuin Ariely?

Mä oon siis niin uhri

Kaksi vanhaa tätiä kiistelivät kiihkeästi siitä, kumpi on sairaampi. Logiikka meni niin, että kipeämmällä on suurempi oikeus myötätuntoon ja muiden apuun.

Totean aluksi itsestäänselvyyden: sairaiden ihmisten sekä vääryyksien ja väkivallan uhrien kuuluu saada myötätuntoa ja apua. Uhriutuminen ja uhrin identiteetti ovat kuitenkin monille loukko, johon he jäävät kiinni. Osa väärintekijöistä väistelee vastuutaan tekeytymällä uhreiksi. Osa oikeista uhreista  tykästyy liikaa saamaansa myötätuntoon, eivätkä he edes yritä parantaa asemiaan.

Julkisesta keskustelusta katoaa usein kaikki mielekkyys, kun eri ryhmät alkavat kiistellä siitä, kuka on eniten uhri. Uhrin rooli korvaa argumentit. Väittely menee tällöin asiasisällön tasolla näin: "teidän täytyy olla kanssani samaa mieltä, koska mä oon niin uhri ja jos olette eri mieltä kanssani, olette pahoja ihmisiä, jotka lyö lyötyjä". "Niin niin, mutta minä olen vielä enemmän uhri, joten teidän täytyy olla minun kanssani samaa mieltä..."

Väkivallan tutkija Baumeister puhuu "puhtaan pahan myytin" kohdalla myös uhrin roolista. Viihde-elokuvissa ja sensaatiolehdissä paha on täysin sadistinen ja uhri on täysin viaton. Tällaisessa asetelmassa tunnemme luonnollisesti suurta myötätuntoa uhria kohtaan ja vihaa pahista kohtaan. Koemme itsemme yleviksi ja hyviksi, mutta...

Oikeassa elämässä uhreiksi joutuu aika usein ihmisiä, jotka ovat tehneet asioita väärin tai ainakin kyseenalaisesti. Esimerkiksi stripparit ja prostituoidut joutuvat usein raiskatuiksi. Kännissä suutaan soittavat taas usein joutuvat katuväkivallan uhreiksi. Prostituoitu tai "känniääliö" eivät uhreina herätä suurta myötätunnon aaltoa. He ovat kuitenkin varsin tyypillisiä uhreja. Jos haluamme oikeasti olla jaloja ja parantaa maailmaa, meidän pitää puolustaa kaikkia uhreja, ei vain söpöjä ja herttaisia.

Otapa kantaa: Muistatko tapauksia, joissa ihmiset ovat kilpailleet siitä, kenellä on asiat kaikkein kurjimmin? Mikä on ollut motiivi? Tai tunnistatko väittelyitä, joissa kilpailu uhrin roolista on korvannut argumentit? Entä tunnistatko tapauksia, joissa oikea uhri ei saa myötätuntoa ja apua, koska ei ole kyllin sympaattinen tai viaton.

Hitler oopperassa

Hitler oli tunnetusti oopperan ystävä. Kerta toisensa jälkeen hän uppoutui seuraamaan Wagnerin oopperoita, joissa hyvä voittaa pahan. Suurella todennäköisyydellä Hitler - yksi maailman suurimmista pahiksista - samaistui hyviksiin.

Kuuluisa väkivallan tutkija Roy F. Baumeister puhuu puhtaan pahan myytistä (the myth of pure evil). Viihde-elokuvissa pahuutta edustaa konna, joka on usein läpeensä paha. Sadisti, joka nauttii kivun ja tuskan tuottamisesta täysin viattomille ulkopuolisille. Tällainen kertomus pahuudesta viehättää ihmisiä, sen avulla voi myydä elokuvia ja sensaatiolehtiä.

Tosielämän pahuus on Baumeisterin mukaan kovin toisenlaista. Uhrin kärsimyksistä nauttivia sadistejakin tosin on, mutta hyvin vähän, amerikkalaisissa tutkimuksissa 6 % väkivaltarikollisista. Valtaosa väkivallasta on siis muiden kuin sadistien tekemää. Empatikyvyltään heikot (esim. narsistit ja sosiopaatit) tekevät verraten paljon väkivaltarikoksia, mutta myös tavalliset, empatiaan kykenevät ihmiset, voivat tehdä kamalia asioita. Valitettavasti ihmisillä näyttää olevan kyky kytkeä empatia pois päältä tai rajata kokonaisia ihmisryhmiä empatian ulkopuolelle. Väitetään, että Hitler oli eläinrakas kasvissyöjä. Silti hän pystyi suhtautumaan kylmästi esimerkiksi juutalaisten kärsimyksiin. "Pahisten" kärsimyksistä ei ole tapana piitata.

Väitän, että "voiman pimeälle puolelle" astutaan tosielämässä useinmiten kytkemällä empatia pois päältä. Tavallisesti tämä tehdään niin, että jokin ulkoryhmä määritellään vihattaviksi, ali-ihmisiksi. Mahdollisia vastakkainasetteluja on paljon: vanhoilliset ja liberaalit sortuvat usein vihaamaan toisiaan estoitta, samoin köyhät ja rikkaat, eri rotujen ja uskontojen edustajat. Jopa väärä muotityyli voi riittää perusteeksi vihalle. Eräs opiskelija sanoi kerran: Kaikkia muita siedän paitsi niitä, jotka käärivät sukat punttiensa päälle. Yritin löytää hänen ilmeestään vihjettä, että kyse olisi leikistä. En löytänyt.

Otapa kantaa: Miksi elokuvien ja keltaisen lehdistön luoma kuva väkivaltarikoksista on kovin toisenlainen kuin rikostilastojen? Minkälaisiin rikoksiin kiinnitetään valtavasti huomiota, millaisia ohitetaan?

　

Lähteenä: Baumeister (2001) Evil - Inside Human Violence and Cruelty.