Pätevän kannattaa mokailla

Helmreich & co. (1970) tutkivat, miten yksilön status ja suosio vaikuttivat siihen, miten hänen kömmähdystään arvioitiin. Jos arvioitava ihminen oli pätevä, nolo kömmähdys lisäsi hänen suosiotaan. Epäpätevän esiintyjän kohdalla kömmähdys ei juuri vaikuttanut.  
 
Tulos kuitenkin riippui arvioitsijan itsetunnosta. Tavallisella itsetunnolla varustetut pitivät pätevästä enemmän, kun hän epäonnistui. Tavanomaista huonommalla tai paremmalla itsetunnolla varustetut pitivät eniten pätevästä, joka ei epäonnistunut.

Tuloksen voi tulkita näin: Jos ihmisen status on alhainen, eikä häntä pidetä erityisen pätevänä, kömmähdykset eivät ainakaan paranna hänen asemaansa. Pikemminkin ne antavat ihmisille lisäsyitä pitää ihmistä epäpätevänä. Jos taas yksilön status on korkea ja hän on pätevän maineessa, hänen kannattaa antaa virheidensä näkyä. Ne tekevät hänestä inhimillisemmän.

Oletteko havainneet arjessa tätä ilmiötä: voiko samanlainen kömmähdys nostaa toisen suosiota ja laskea toisen? Vaikuttavatko statuksen lisäksi ikä tai sukupuoli arvioihin? Entä miksi itsetunnoltaan sekä erityisen vahvat että erityisen heikot, eivät pehmene pätevän tekemistä virheistä?
 

Kuinka paljon on liikaa?

Kuuluisa väkivaltatutkija Andersson väittää, että tunti päivässä, joka päivä väkivavaltaisia pelejä on liikaa. Turmeleeko enempi pelaaminen kenet tahansa? Ei tietenkään. Eivät kaikki tupakoitsijatkaan kuole keuhkosyöpään, eikä se tarkoita, että tupakka olisi vaaratonta.  Ketjupolttajien riski on todistetusti suurempi kuin muiden.

Mitäpä jos joku tekisi joka päivä läksyjä viisi tuntia? Kyllä minä siitäkin vähän huolestuisin. Jollei muuten, niin kuulostaisi siltä, että hänen elämänsä on kovin yksipuolista.

Mitä mieltä olette Anderssonin väitteestä, että tunti päivässä väkivaltapelejä on yläraja, jota ei säännöllisesti - pitäisi ylittää?

Kuka sinua muovaa?

Perinteisesti vanhempien ajatellaan olevan tärkein lasta muokkaava ja sosiaalistava taho. Judith Harris on kyseenalaistanut tuon väitteen kirjassaan "Kasvatuksen myytti". Hänen mukaansa ihmisen toiminta on aina tilannesidonnaista: Kotona opitut tavat eivät siirry sellaisenaan vertaisryhmiin tai työpaikalle. Ihmisillä on erikseen "kotiminä" ja "kaveriminä". Erityisesti teinit saattavat arvostaa kavereilta saadut kehut ja moitteet korkeammalle kuin vanhempien antaman palautteen.

Harrisin väitteet ovat jossakin määrin äärimmäisiä. Useinmiten kotikasvatus sentään vaikuttaa siihen, millaisissa ryhmissä nuori haluaa pyöriä. Vanhemmilta saatu rakkaus voi myös vahvistaa nuoren itsetuntoa niin, ettei hänen tarvitse epätoivoisesti miellyttää kavereitaan, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä niin kotona kuin muuallakin. Monet kasvattajat tunnistavat kuitenkin Harrisin tuskan. Jos lapsi kuuluu vaikkapa kouluvihamieliseen nuorisoryhmään, on vanhempien vaikea komentaa lastaan ahkerointiin. Tarve olla suosittu on usein varsin kova, ja vertaisryhmän tuomio voi tuntua musertavalta.

Mitä mieltä sinä olet? Kumpi vaikuttaa sinuun enemmän -vanhemmat vai ystävät? Tunnistatko asioita, joissa vanhempien ja ystävien vaikutus on ristiriidassa? Entä onko joitakin asioita, joissa vanhemmat ovat tärkeämpiä ja toisia, joissa ystävät ovat tärkeämpiä? Onko sinulla erikseen kaveri- ja kotiminä?

Laitetaanko tasan?

Toinen koehenkilöistä saa päättää, miten palkka jaetaan. Toisen täytyy hyväksyä tai hylätä tarjous. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan ei saa mitään.

Suurin osa ehdottaa, että palkkio laitetaan puoliksi ja ehdotus luonnollisesti hyväksytään. Hyväksyntää ei tule, jos jakaja käy ahneeksi ja ehdottaa vaikkapa 100 euron jakamista tyyliin: 60 euroa minulle, 40 sinulle tai jopa 95 Euroa minulle ja 5 euroa sinulle. Puhtaasti järjellä ajatellen jopa viiden euron tarjous kannattaisi hyväksyä. Viisi euroa on rahaa sekin, neljästäkymmenestä eurosta puhumattakaan. Käytännössä ahneet ehdotukset yleensä torjutaan.

Miksi näin on? Miksi ihmisen mieluummin häviävät 40 euroa kuin antavat toisen voittaa epäreilusti 60 euroa?

Paljonko rikollisena tienaa?

Vielä yksi viittaus Baumeisteriin (2001,109): Hänen mukaansa ryöstäjien keskiansio Yhdysvalloissa on alle 50 dollaria per ryöstö. Murroissa ansio nousee lähelle 100 dollaria. Pankkiryöstäjien keskiansio on 2664 dollaria per ryöstö. Organisoidun rikollisuuden parissa summat kasvavat huomattavasti, mutta niin kasvavat riskitkin: surmatuksi tulemisen ja vankilaan joutumisen vaara. Valitettavasti en löytänyt helpolla suomalaisia tilastoja, mutta luulen, etteivät kotoiset konnamme paljoa paremmin pärjää.

Arielyn (2009, 195) mukaan vuonna 2004 ryöstöt maksoivat Yhdysvaltain yhteiskunnalle 525 miljoonaa dollaria. Työntekijöiden varkaudet omilta työnantajiltaan (käytetään työnantajan kännykkää omien asioiden hoitoon ilman lupaa yms.) maksoivat työnantajille 600 miljardia.

Yllättävätkö luvut? Olisitko odottanut rikollisten tienaavaan paremmin? Jos olisit, niin mistä moinen mielikuva on syntynyt? Entä miksi työnantajalta pihistäminen/varastaminen on yleistä?

Lähteet: Baumeister, Roy ( 2001) Evil - inside human violence and cruelty.
Ariely, Dan (2009) Predictably irrational.

Kun maailmanloppu ei tulekaan

Uskonnollisen lahkon jäsenet odottavat maailmanlopun tulevan. He myyvät omaisuutensa, jättävät työnsä ja menevät vuorenhuipulle odottamaan. Ennustettu hetki menee ohi, eikä mitään tapahdu. Muuttavatko lahkolaiset mieltään, toteavat erehtyneensä ja palaavat noloina anelemaan työtään takaisin?

Asiaa on tutkittukin. Yksi tyypillisimmistä ratkaisuista on ajatella: "Hienoa, suuri uskomme ja uhrautumisemme siirsi maailmanloppua, olemme sankareita!" Mitä enemmän yksilö on uhrannut - rahaa, parisuhteen... - sen vaikeampi hänen on myöntää erehtyneensä, sen suurempi on kognitiivinen dissonanssi. Tekoaan ei voi jälkikäteen tehdä tekemättömiksi, mutta tulkintoja on helppo muovata mieleisikseen.

Ilmiö ei rajoitu uskonlahkoihin. Monissa yhdistyksissä, sisäoppilaitoksissa yms. on monimutkaisia nöyryytysrituaaleja, jotka pitää kestää, että kuuluisi porukkaan. Moiset rituaalit läpikäynyt haluaa ajatella, että hän kuuluu suuremmoiseen etuoikeutettuun joukkoon. Muutenhan hän olisi kärsinyt turhaan. Kognitiivinen dissonanssi jälleen.

Ilmiö ei rajoitu ryhmiin. Jos äänestät vaaleissa vasemmistoa, luultavasti luet vasemmistohenkisesti kirjoittavien toimittajien juttuja. Jos taas äänestät oikeistoa, luet oikeistolaisia kirjoituksia. Mitä enemmän olet laittanut peliin - esim. ilmoittanut julkisesti äänestäväsi jotakuta ehdokasta - sen haluttomampi olet etsimään kriittistä tietoa hänestä. Arvaatte jo - kognitiivinen dissonanssi.

Galileo Galilein väitetään sanoneen seuraavaa:
"Emme yritä todistaa, että olen oikeassa.
Yritämme todistaa, että olen väärässä.
Jos emme onnistu, olen ehkä oikeassa."

Hän on yksi sankareistani.

Loukkausten nieleminen kannattaa

Pekka kertoo vitsin Jaskan kustannuksella. Jaska suuttuu ja loukkaa Pekkaa niin ilkeästi kuin osaa. Pekka vastaa, ja tilanne kärjistyy nopeasti käsirysyksi. Myöhemmin Jaska syyttää Pekkaa, tämähän aloitti. Pekka kertoi mielestään vain vitsin, vihamielisyyydet aloitti Jaska.

Viittaan vielä kerran väkivallantutkija Baumeisteriin. Hänen mukaansa vihamielisen käytöksen taustalla on usein uhattu tai haavoittuva itsetunto. Kaikki on hyvin, jos ihmisellä on hyvä itsetunto, jota suurin osa ihmisistä vahvistaa. Tällaisen ihmisen on helppo kestää yksittäiset arvostelijat. Sen sijaan yhdistelmä korkea itsetunto ja alhainen status, johtaa helposti aggressioon. Moni väkivallantekijä arvostaa itseään varsin korkealle - he ovat "kingejä" tms. Ympäristön mielestä he kuitenkin ovat usein vain outoja, epäilyttäviä tai hankalia. Ristiriita yksilöpsykologisen korkean itsetunnon ja sosiaalipsykologisen matalan statuksen välillä johtaa kriisiin. Ihminen, jonka itserakkautta on usein ja syvästi loukattu, on kuin haavoitettu karhu.

En ole itse koskaan sortunut väkivaltaan (ellei lapsuuden painiotteiluita veljen kanssa lasketa), mutta olen kyllä puhunut harkitsemattomia, jopa ilkeyksiä. Omasta mielestäni olen vain antanut sanan sanasta, puolustautunut. Mutta niin on luultavasti vastapuolikin omasta mielestään. Hämmentävää.

On epäilemättä tilanteita, joissa on tarpeen vastata riidanhaasteeseen tiukasti ja jämäkästi eikä toisen posken kääntäminen taida toimia patenttiratkaisuna joka tilanteessa. On kuitenkin terveellistä oppia epäilemään omaa pyhää vihaansa. Vihan nielemisessä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Viisaampi väistää, sanoo vanha kansanviisauskin. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun keksii kertakaikkisen nasevan vastavedon toisen tölväisylle...

Otapa kantaa, onko tilanteita, joissa loukkauksen nieleminen ei olisi rakentavaa? Entä onko tilanteita, joissa loukkauksen nielijä on ansaitun ihailun sijasta saanut kokea pilkkaa?