tiistai 1. marraskuuta 2011

Sankarillinen jengipetturi

Historiasta kiinnostunut nuorehko amerikkalainen mies on sotilaspoliisina Irakissa. Hän haluaa mukaansa kuvia historiallisesti tärkeistä paikoista ja pyytää niitä kavereiltaan. Hän saa kaksi cd:tä. Toisessa on tyypillisiä turistikuvia, toisessa on kuvia, joissa amerikkalaiset sotilaspoliisit kiduttavat ja häpäisevät irakilaisia vankeja. Hänen pitää päättää, mitä tehdä. Moraalisesti vastaus on selvä – kuvat ovat todisteita selkeistä rikoksista, kidutuksesta, ne pitää toimittaa eteenpäin ja saattaa syylliset tilille. Kysymys ei silti ole pelkästään yksilön moraalista.


Voiko hän pettää kaverinsa, nuo joiden varassa hänen omakin henkensä saattaa tiukan paikan tullen olla? Voiko hän pettää kaveriensa luottamuksen, jota he uskallettuja kuvia antaessaan hänelle osoittivat?  Voiko hän asettua vihollisen, ulkoryhmän puolelle omia vastaan? Onko kuvien paljastaminen epäisänmaallista? Johtaako se vastaiskuihin, jotka vaativat amerikkalaisuhreja? Entä mikä hän ylipäätään luulee olevansa antaessaan ilmi itseään kokeneempia, jopa palkittuja sotilaita? Mikä on hänen asemansa armeijassa, jos hän paljastaa kuvat?


Ryhmäpsykologian kaikki keskeiset voimat vaikuttavat siihen suuntaan, ettei nuori sotilas nosta asiasta meteliä. Tiiviin – toistensa hengestä vastaavan – sotilasryhmän julkilausumattomat normit kieltävät asiasta kantelun – samoja kuvia on kymmenillä muillakin, eivätkä he tee mitään. Rivisotilaan rooliin ei kuulu asiasta kantelu. Hänellä on verraten alhainen status, eli hänen asemansa ryhmässä ei ole erityisen vahva. Lisäksi hän kuvat paljastaessaan asettuisi ulkoryhmän, heikäläisten puolelle.


Sotilaspoliisi kuitenkin jättää kuvat viranomaisille, asiasta käynnistyy tutkinta. Amnesty ja Yhdysvaltain ihailtavan kriittinen media saavat vihiä asiasta.  Paljastuksen tehnyt sotilaspoliisikin saa osansa julkisuudesta. Kotiin palattuaan hän kohtaa niin syvää vihaa kotipaikkakunnallaan, että joutuu muuttamaan vaimoineen toiseen osavaltioon. Toisaalta Yhdysvaltain hallinto myöntää sotilaan ansiot, ja hän saa urhoollisuusmitalin.


Bargh ja Ferguson (2000) tutkivat normien rikkomisen vaikutusta ihmisiin. Ihmisille näytettiin oman ryhmän suosimiseen liittyviä sanoja, kuten ”jengipetturi”. Tämän jälkeen tutkittavien piti tehdä valintoja, joissa he joko olivat tasapuolisia tai suosivat omaa ryhmäänsä. Koehenkilöt saattoivat vastustaa normia ja olla tasapuolisia, vaikka heitä oli kannustettu suosimaan omaa ryhmäänsä. Mitä enemmän heitä oli altistettu oman ryhmän suosimisen normille, sen tyytymättömämpiä he kuitenkin olivat itseensä, jos seurasivat omantuntonsa ääntä ja olivat tasapuolisia. Hinta puhtaasta omastatunnosta oli alentunut itsetunto.


Sotilaspoliisi, joka paljasti kidutuksen ja asettui puolustamaan ulkoryhmän oikeuksia, on tottavieköön urhoollisuusmitalinsa ansainnut.


Otapa kantaa: Onko sinun kokemustesi mukaan  ”jengipetturuus” tyypillisemmin oman edun tavoittelua jopa parhaiden kaverien kustannuksella, vai sankarillista itsenäisyyttä ryhmäpaineesta? Vai jotakin ihan muuta?


 Tämän kirjoituksen lähteenä on palkittu dokumentti nimeltä: Ghosts of Abu Ghraib

2 kommenttia:

  1. jengipetturuus on mielestäni pääosin ''tosin asiayhteydestä riippuvainen'' oman edun tavoittelua muiden kustannuksella. jos ollaan porukassa ja on asia josta luvataan olla puhumatta niin niin myös tehdään eikä siitä voi lipsua. petturuudesta on oikeus nostaa juttu ja laittaa pettäjä vastuuseen petturuudesta. tosin jos on jokin vakava esimerkiksi iso rikos tai tapaturma jossa menehtyy ihminen, niin petturuus vaatii rohkeutta mutta on yhteiskunnallisesti oikein joten siinä menee laki ja ystävyys ristiriitaan. mutta en koe että se olisi ns väärin. eli jengipetturuus on rangaistavaa silloin kun se ei ole mitenkään sidonnainen lakiin

    -jamppa2

    VastaaPoista
  2. Oikeaksi kokemansa asian puolustaminen ryhmäpaineista riippumatta on mielestäni sankarillista ja ihailtavaa. Itse en varmaankaan pystyisi toimimaan ryhmäpainetta vastaan.

    Kuusi

    VastaaPoista